Terhi Sakara

Icehearts - blogi



Kirjoitin tähän hienon tekstin siitä miten tärkeää lapsen on saada harrastaa, mutta niin se vain kone temppuili, teksti hävisi taivaan tuuliin ja pää lyö tyhjää... Jippiaijee. 

Kun mietin koko aihetta lapsen harrastaminen, mieleen nousee oma kokemus siitä miten 10-vuotiaan pitkään yhdessä pelannut ryhmä jaettiin taitotason mukaan 3 eri ryhmään. Joukossa varmasti oli niitäkin jotka tähtäsivät pitkälle, ehkä jopa ammattilaiseksi saakka. Entä ne muut? Kilparyhmä sai parhaat harjoitusajat, parhaat valmentajat, parhaat pelaajat ja heikoimmat jäivät "rannalle ruikuttamaan". Eihän sitä toki heikoimmaksi ryhmäksi kutsuttu vaan "valkoisiksi", mutta kyllä se kaikille lapsillekin oli selvää mistä oli tosiasiassa kyse. Pikkuhiljaa "valkoisten ryhmä" sitten loppui omaan mahdottomuuteensa. Näin erityislapsen äidin näkökulmasta tuo heikoin ryhmä oli täynnä juuri niitä lapsia jotka olisivat juuri tarvinneet harrastamista. Sen mukanaan tuomaa tunnetta joukkoon kuulumisesta, häviämisen ja voittamisen oppia, motorisia ja sosiaalisia taitoja. Hauskanpitoa.


Harrastamisen tulisi kuulua kaikille, riippumatta siitä millainen lapsi on, millaisia hänen taitonsa ovat tai millainen yhteiskunnallinen status hänen vanhemmillaan on. Kaupungin tulisi avata kaikki tilojensa ja kenttiensä ovet niille seuroille ja yhdistyksille jotka todella kannattavat ja toteuttavat käytännössä ajatusta siitä että kaikki saavat pelata ja olla mukana. Lisäpisteitä saisi siitä kuinka hyvin toimijat on koulutettu kohtaamaan erityislapset ja kuinka hyvin heidät on saatu integroitua joukkueihin. Hyvänä esimerkkinä tästä on mm. Icehearts joka tekee uskomattoman hyvää työtä sekä Tikkurilan judokat joka järjestävät soveltuvan judon kursseja niin lapsille kuin aikuisillekin. Tahtoo tällaisia seuroja lisää! Miksei samaa toiminta-ajatusta voisi soveltaa muuhunkin kuin urheiluun? Musiikkiin ja taiteeseen? Idea on vapaa kaikkien käyttöön! Samaa periaatetta voisi käyttää myös kaupungin seuroille ja yhdistyksille jaettaviin rahoihin. Esim. kaupungin musiikkiopiston lukukausimaksu on avoimella puolella 480 euroa jos opetusta on 30 min. viikossa. Tämä karsii ison osan halukkaista harrastajista pois jo ensi kättelyssä. Näin ei pitäisi olla. Musiikki on harrastus joka kantaa harrastajaansa läpi elämän. Kaupungin tulee tukea vaihtoehtoja jotka ovat kaikkien saatavilla tavalla tai toisella! 

Lasten ja nuorten harrastamiseen käytetyt rahat tulevat kaupungillekin monikertaisesti takaisin lasten ja nuorten syrjäytymisen vähentyessä. Loppu viimein kyse on meistä aikuisista, haluammeko me antaa lapselle mahdollisuuden harrastaa? Tai kuten seuraavassa lainauksessa Iceheartsin -blogista, sitoudummeko me lapsiin?

Sitoudunko? 14.5.2009 / Miika

"Minun pitäisi kysyä joka ikinen päivä itseltäni samat kysymykset: olenko läsnä ja sitoudunko? Olenko läsnä omien lasteni kasvussa, sitoudunko heidän kasvattamiseensa, kasvuunsa, parisuhteeseeni, lähimmäisiini. Olenko läsnä työpaikallani? Sitoudunko työnantajani visioon ja missioon? Huutelenko vain kylillä, vai teenkö oikeasti jotain? Oppositiossa on aina helppo olla, mutta voisinko silti itsekin tehdä jotain, ainaisen kritiikin ja analyysin sijaan? Uskoisin, että tätä kysymyssarjaa voisi suositella joka ikiseen kotiin, kouluun ja jokaisen aikuisen elämään. Meidän lapsemme voivat pahoin, koska me aikuiset emme ole läsnä, emmekä sitoudu. Yksikään lapsi ei tavoittele tulla syrjäytyneeksi, me aikuiset heidät syrjäytämme ja olemme loistavia siinä. Voisiko se todella olla niin?"




Terhi