Terhi Sakara

Moni on tullut kysymään minulta miksi olen lähtenyt mukaan politiikkaan ja nyt ehdolle kunnallisvaaleihin. Syksyllä 2011 kirjoitin avoimen kirjeen opetuslautakunnan jäsenille ja tämä kirje tiivistää mielestäni sen miksi olen mukana ja ehdolla vaaleissa.

 

Yhden perheen elämää

Vantaan kaupunki suunnittelee toteuttavansa perusopetuksen muutoksen 1.8.2012 lähtien. Tätä suuresti ylistettyä mallia käytetään jo tälläkin hetkellä muutamassa

Vantaalaisessa koulussa. Omasta kolmesta erityislapsestani kaksi käy koulua tällaisessa koulussa.

Pyydän miettimään elämäämme lukiessanne mitä lapsille tapahtuu kun erityisluokat puretaan ja lapset integroidaan tavallisten lasten joukkoon ilman tukea päivän jokaisena tuntina? Mitä tapahtuu luokassa jossa yksi tai useampi lapsi vaatii koko ajan opettajan huomion sekä ajan erityisopettajan vieraillessa luokassa vain 6 tuntia viikossa? Miten opettaja jaksaa tutustua kaikkiin niihin eri metodeihin joita eri diagnoosin saaneet lapset vaativat toimiakseen arjessa? Kuinka käy lahjakkaiden erityislasten jos heidät eriytetään ryhmään jossa edetään hitaasti kuten perusopetuksen johtaja on kertonut? Entä jos koulualueella on vain muutama lapsi joka ei yksinkertaisesti pysty sopeutumaan isoon luokkaan ja ryhmään tai jatkuvasti vaihtuviin pieniin ryhmiin ja opettajiin, kuinka hänen opetuksensa järjestyy? Entä mitä todellisuudessa tapahtuu luokissa joihin on kerätty yhteen eri diagnoosin ja ongelmat omaavat lapset?

Tässä pieni pätkä meidän elämäämme:

Poikani on 13-vuotias diagnosoitu adhd-lapsi joka käy yläkoulun 7. luokkaa opettajan sanojen mukaan monimuotoluokalla, johon on kerätty erilaisista ongelmista kärsiviä lapsia laidasta laitaan. Oppilaita luokalla on 8. Poikani on vilkas, mutta äärimmäisen kiltti ja herkkä poika. Hän on lahjakas matemaattisissa aineissa ja englannin kielessä, mutta äidinkieli tuottaa hänelle vaikeuksia. Oltuaan viikon koulussa, poikaani kuristi hänen luokkatoverinsa. Keskustelin asiasta opettajan kanssa joka kertoi että asia käsitellään koulussa tuon toisen oppilaan vanhempien ja rehtorin kesken. Kuukausi koulun aloituksen jälkeen vanhempainillassa koko totuus paljastui. Muutama luokan oppilas joilla on vakavia psyykkisiä ongelmia terrorisoi koko luokkaa. He kiusaavat muita oppilaita, jotka sitten purkavat pahaa oloaan taas toisiin luokan oppilaisiin. Pyramidin alimmaisena ovat minun poikani ja eräs toinen poika. Opettajan aika kuluu näiden muutaman oppilaan rauhoittamiseen ja siihen ettei ketään satu pahemmin, joten opiskelu luokassa on lähes mahdotonta. Henkinen ja fyysinen väkivalta on jokapäiväistä elämää pojalleni. Olen onnellinen siitä että ensimmäiset kouluvuotensa poikani sai viettää pienessä ryhmässä luokassa jossa muilla oppilailla oli samanlaisia vaikeuksia kuin hänellä. Ketään ei kiusattu, ongelmat selvitettiin heti ja apu oli lähellä tutun ja turvallisen opettajan sekä avustajan kautta. Normaaliluokalle siirto ei tule kysymykseen poikani ongelmien takia. Hän ei yksinkertaisesti pärjäisi suuressa ryhmässä. Nyt en toivo muuta kuin että poikani säilyisi viimeisestä kolmesta kouluvuodesta selväjärkisenä ja ehjänä.

Identtiset kaksostyttöni aloittivat myös 1. luokan tänä vuonna. Toinen lähikoulussa pienluokalla jolla on 10 oppilasta ja toinen eräässä toisessa koulussa missä pienluokka on integroitu normaaliluokan yhteyteen. Hänellä on luokalla 31 oppilasta. Molemmat tyttöni ovat myös erityislapsia. Heillä on molemmilla samankaltaiset diagnoosit, vain hieman eri painotuksella. Molemmilla on suositukset erityisluokalle, koska kaikkien tutkimusten jälkeen on tiedossa että he tarvitsevat ympärilleen pysyvät ja tutut aikuiset ja oppilaat. Samalla luokalla he eivät pysty olemaan koska he antavat toisilleen kierroksia niin hyvässä kuin pahassa.

Tyttärelläni joka käy pienluokkaa on koulun aloitus sujunut loistavasti. Pieniä vastoinkäymisiä on tullut vastaan, mutta niistä on selvitty opettajan ja avustajan tuella. Hänellä on koko ajan tutut ja turvalliset lapset ja aikuiset ympärillään. Hän käy koulua iloisin mielin ja on innoissaan kaikista uusista oppimistaan asioista. Hänen kanssaan on ilo tehdä läksyjä koulun jälkeen.

Toinen tyttäreni taas, itken hänen puolestaan joka päivä. Hän on tytöistä aina ollut se joka sopeutuu ja pärjää, ennen koulun aloitusta en ollut koskaan huolissani siitä ettei hän pärjäisi koulussa. Tiesinhän että hän pääsee myös pienryhmään.  Hänen pienryhmänsä on kuitenkin integroitu normaaliluokan yhteyteen. Paperilla kaikki näytti hyvältä. Vaikka oppilaita on se 31 kappaletta luokalla, opettajia on 2 ja avustajiakin löytyy useampia. Opettajat jakavat luokkaa eri ryhmiin mm. taitotasojen kautta. Tyttäreni joutuu vaihtamaan useaan kertaan joka päivä ryhmää joista jokainen on eri luokassa, jossa jokaisessa on eri lapset ja eri aikuiset. Jo ensimmäisenä koulupäivänä rehtori soitti ja kysyi voinko mahdollisesti tulla hakemaan tytön kotiin. Hän oli joutunut eräässä tilanteessa toimimaan muiden lasten mukana ilman aikuisen tukea ja tästä oli tullut ristiriita joka sai tytön suunniltaan. Tuon ensimmäisen päivän jälkeen koulusta tulee viestiä viestin perään siitä kuinka tyttö saa raivokohtauksia ja käyttää väkivaltaa muita oppilaita sekä opettajaa kohtaan. Tekee jotain mitä en ikinä olisi uskonut hänen pystyvän tekemään. Näihin kohtauksiin kuluu jo muutenkin lyhyestä koulupäivästä puolesta tunnista tuntiin. Tämän ajan toinen opettajista tai paikalla oleva avustaja viettää tyttäreni luona eri tilassa, eikä ole muiden lasten käytettävissä.

Muutama päivä sitten opettaja pyysi että tekisimme kotona matematiikan kirjasta ne sivut jotka tyttö on jättänyt tekemättä koulussa, kyseessä oli 11 sivua tehtäviä. Kukaan ei ollut koulussa huomannut aikaisemmin että tyttö ei ole niitä tehnyt. Kenelläkään ei ole ollut aikaa istua hänen vieressään tai edes katsoa tunnin jälkeen mitä hän on saanut aikaiseksi. Teimme kotona noita tehtäviä 45 minuuttia, itse istuin vieressä, pelasin sudokua ja näytin sormella tytölle että teepäs tuo tehtävä seuraavaksi. Ja tyttöhän teki. Ainoa asia mitä hän tarvitsi, oli aikuinen vierellään ohjaamassa häntä välillä oikeaan suuntaan. Tiedän että tyttäreni ei ole ainoa erityislapsi tuolla luokalla joka on reagoinut voimakkaasti suureen luokkakokoon ja jatkuviin muutoksiin päivän aikana. Tytön opettaja on luvannut ottaa tytön puheeksi OHR:n kokouksessa ja tapaamme sen jälkeen miettimään mitä tytölle tehdään. Suuresti toivon että luokka eriytetään omaksi luokakseen jolloin heillä on ehkä käytettävissä vähemmän aikuisia mutta nämä aikuiset ja olosuhteet olisivat pysyviä ja tyttäreni voisi kokea olonsa turvalliseksi koulussa. Pahinta mitä tyttärelleni voisi tapahtua on että hänet siirretään lähikouluun ja integroitaisiin siskonsa kanssa normaaliluokalle tai samantapaiselle luokalle millä isoveljensä on.

Se mitä kaksi lapsistani elää juuri tälläkin hetkellä on juuri se mitä Vantaan kaupunki suunnittelee tapahtuvaksi suurelle joukolle muitakin erityislapsia. Onko tämä se mitä me haluamme lapsillemme jatkossa? Tämä suunnitelma ei vaikuta pelkästään erityislapsiin vaan myös niin tavallisiin lapsiin joilla on oikeus rauhalliseen ja turvalliseen koulupäivään. Integraatio ja erityisluokkien purku on hyväksi silloin kun se tehdään lasten ehdoilla ja tarpeiden mukaisesti. Omat lapseni eivät ole sieltä pahimmasta päästä, eivät myöskään helpoimmasta. Suurin osa Vantaan erityislapsista on omien lasteni kaltaisia keskitien kulkijoita, joiden ongelmat ovat siinä että he tarvitsevat tukea koulussa pärjätäkseen. Aikuisen läsnäoloa, pientä ryhmää, pysyviä turvallisia oloja ja oikeita opetusmetodeja. Suurin osa heistä opiskelee normaalin opetussuunnitelman mukaisesti. Älyllisesti he eivät ole jäljessä tavallisella luokalla opiskelevista ikätovereistaan, metodit joita heihin käytetään ovat vain erilaisia. Vantaan kaupunki on kulkenut pitkän matkan erityislasten päivähoidon ja opetuksen kehittämisessä. Tuntuu että uudella suunnitelmalla halutaan romuttaa kaikki tämä saavutettu kehitys ja palata takaisin sinne mistä lähdettiin.   

Terhi