Terhi Sakara

Muistan hyvin sen tunteen kun tämä nuorimmaisemme aloitti koulunsa viime syksynä ja kun hän ensimmäistä kertaa lähti yksin kävelemään aamulla kouluun. Seisoin parvekkeella ja kuikuilin hänen pienen hahmonsa perään niin pitkälle kuin vain

pystyin. Sydän syrjällään huolesta.

Kotitiemme on yksi niistä jotka Vantaalla ovat odottaneet parannusta jo pitkään. Se on huonossa kunnossa, sillä ei ole jalkakäytävää ja se on varsinkin talvella vain 1,5 kaistan levyinen. Ja se päättyy alueen pääväylään jolla on 40 km/h rajoitus mitä kukaan ei noudata. Kotitietämme pitkin astelee kouluun neljän koulun oppilaita pienistä alakoululaisista isoihin yläkoulun ysiluokkalaisiin, näissä kouluissa on yhteensä noin 1800 oppilasta.

Kun Kulomäen koulu yhdistettiin Vierumäen kouluun, isoin kysymys tuntui olevan koulumatka. Miten pienet koululaiset pärjäisivät turvattomalta tuntuvasta koulutiestä ja isojen teiden ylityksestä kun ei ole liikennevaloja turvaamassa ylitystä. Mikkolassa kuoli pieni tyttö koulumatkallaan, samankaltaisella tiellä kuin meidän kotitiemme on. Hevoshaan ja Tuomelan kouluja lopetettaessa vanhempien huoli oli aivan samassa asiassa, turvattomissa koulumatkoissa.

Tällaisia teitä tuntuu olevan Vantaalla pilvin pimein, teitä jotka eivät ole turvallisia lasten kulkea. Mikkolan tytön täysin turhan kuoleman jälkeen vanhemmat keräsivät eräälle sivustolle tietoja siitä mitkä ovat niitä teitä joita Vantaan tulisi korjata mitä pikimmiten, mutta luulisi että kaupungin kadunpidossa tiedettäisiin nämä aivan yhtä hyvin. Ymmärrän että rahat ovat tiukassa, mutta voisiko kuitenkin teitä priorisoida niin että edes ne tiet jotka ovat koulujen läheisyydessä ja selkeitä turvallisuusriskejä oppilaille laitettaisiin kuntoon ensitilassa?

Aikuiset osaavat kyllä liikkua liikenteessä mutta lapsia on aikuisten suojeltava. Kuinka monta turhaa kuolemaa tarvitaan että koulutiet olisivat turvallisia? Toivottavasti ei yhtään.


Koululaisia koulumatkalla 02/2017 kapealla ja vaarallisella Tavitiellä.

Terhi