Terhi Sakara

Vantaalla vuonna 2012 alettiin toteuttamaan Turpo-hanketta jonka tavoitteena on, että lapset voisivat käydä koulua lähikoulussaan  jossa opetus järjestettäisiin niin että se joustaisi mahdollisimman hyvin kunkin lapsen tarpeiden mukaan. Hankkeen mukaan

edistyneet oppilaat saisivat hankkeen myötä tarpeeksi haastetta opintoihinsa ja tukea annettaisiin riittävästi sitä tarvitseville. Jokainen koulu voi päättää itsenäisesti miten tämän tuen järjestää. Turpo-hankkeen kannattajat vetosivat myös siihen että lasten kaveripiiri säilyisi samana kun kaikki alueen lapset käyvät samaa koulua.

Ennen Turpo-hankkeen käyttöönottoa kirjoitin Vantaalaisille päättäjille julkisen kirjeen jossa ilmaisin huoleni hankkeesta. Kirje on luettavissa aikaisemmista teksteistäni ajatuksia-sivullani. Huolenaiheeksi koin opettajan ajan riittävyyden ja mahdollisuudet tutustua kaikkien oppilaiden diagnooseihin etukäteen ja opetuksen muokkaamisen niiden mukaisesti. Onhan selvää, että jos luokalla on esimerkiksi ylivilkkaita, autistisia ja lukivaikeuden omaavia lapsia, opetuksen järjestäminen jokaiselle heistä sopivaksi on lähes mahdotonta, opettajalla on vain kaksi kättä. Jonkun täytyy silloin joustaa. Mutta kuka se joku sitten on?

Turpon aloituksesta on nyt ehtinyt kulua viisi vuotta ja oman kokemukseni, sekä muilta erityislasten äideiltä tulleiden viestien, mukaan huolenaiheeni ei ollut turha. Alakoulussa Turpo toi mukanaan toki hyvääkin; tuen pariin pääsi paljon sellaisia lapsia joiden oppimisvaikeudet ovat lieviä, he ovat saaneet tukea esimerkiksi ensimmäisellä luokalla lukemaan oppimiseen erityisopettajan avustuksella. Toisaalta taas kuulen viestiä siitä miten erityislapset ja heidän tarpeensa on ohitettu kouluissa. Kun luokalla on jopa 3-4 erityislasta ja erityisopettaja on luokan käytössä vain muutaman tunnin viikossa se ei ole ihmekään. Erityisopettajien aika menee ”tulipalojen sammuttamiseen” ja kokonaisvaltainen lapsen tarpeiden huomiointi jää toissijaiseksi. Tämä ei palvele ketään oppilasta. Ne ketkä tarvitsisivat tukea jäävät ilman sitä ja muut saavat selviytyä omillaan vain siksi että osaavat käyttäytyä.

Yläkoulussa erityisoppilaiden siirtyessä aineopettajien opetukseen on tiedonkulku äärimmäisen suuressa merkityksessä. Tieto erityisoppilaasta tulisi aina mennä aineopettajalle saakka ja heidän tulisi perehtyä oppilaan historiaan jo etukäteen jotta yläkoulun aloittaminen sujuisi ilman ylimääräisiä mutkia. Yläkoulujen kohdalla vapauden ja vastuun kasvaessa tulisi myös miettiä sitä miten erityisoppilaita tuetaan muutenkin kuin sillä että he saavat tehdä kokeensa erityisopettajan valvonnassa kuten olen kuullut käyneen. Tunne-elämän ollessa teini-iässä myrskyisää jo muutenkin, oppilaat joilla on käyttäytymisessä ja tunne-elämän hallinnassa ongelmia on viimeinen hetki tukea heitä oikeaan suuntaan.

Lapsen kuntoutuksen kannalta koulumaailmalla on erityisen suuri merkitys, oikeanlainen koulumaailma tukee myös muuta terapiaa jotta lapsesta saadaan esiin kaikki se potentiaali jota hänessä vain on. Jättämällä lapsen tuki pelkästään tunneille ja muutamaan tuntiin viikossa tuhotaan kaikki edistyminen mitä muulla terapialla on saatu aikaiseksi. Lisäksi on nauretttavaa kuvitella että pelkkä lähikoulua käyminen toisi lapselle ystäviä. Lapsista kaikki erilainen on oiva kohde kiusata, tämä koskee erityisesti lapsia jotka eivät kykene toimimaan sosiaalisissa tilanteissa hyväksytyllä tavalla. Erityislapselle ei ole tärkeää asuuko se ystävä viereisessä talossa vai kilometrin päässä, hänelle on tärkeää se että hänellä ylipäätään on ystäviä jotka hyväksyvät hänet sellaisena kuin hän on.

Valtakunnallisessa opetussuunnitelmassa todetaan ”Tuen tehtävänä on ehkäistä ongelmien monimuotoistumista ja syvenemistä sekä pitkäaikaisvaikutuksia. On huolehdittava oppilaan mahdollisuuksista saada onnistumisen kokemuksia oppimisessa ja ryhmän jäsenenä toimimisessa sekä tuettava oppilaan myönteistä käsitystä itsestään ja koulutyöstä.”
(Lähde: https://eperusteet.opintopolku.fi/#/fi/perusopetus/)

Vantaan omissa koulukohtaisissa opetussuunnitelmissa taas sanotaan ”Oppilaalla on oikeus saada laadukasta perusopetusta sekä tarvitsemaansa ohjausta ja tukea oppimiseensa ja koulunkäyntiinsä kaikkina työpäivinä omassa lähikoulussaan.” sekä ”Tuki järjestetään oppilaiden yksilöllisten tarpeiden mukaisesti opettajien ja tarvittaessa moniammatillisena yhteistoimintyönä.”
(Lähde: https://vantaawiki.fi/pops/)

Ovatko nämä Vantaalla vain sanahelinää, vai pitäisikö oikeasti alkaa ottamaan huomioon myös erityislapset muunakin kuin säästökohteena? Se mikä hyödyttää erityisoppilaita, hyödyttää myös kaikkia muitakin oppilaita. 

Terhi